Tällä viikolla sairaanhoitajan kanssa keskustelu sai taas minut tajuamaan, kuinka vahvasti olen vielä kiinni syömishäiriössäni. Olen siis repsuillut urakalla, samoin kuin pyörtyilet eli e.g.stressaillut. Keskustelussa pyrimme miettimään näitä minun kehämäisiä toimintamalleja ja mietimme mistä kohtaa tätä käyttäytymistä pitäisi lähteä muuttamaan ja murtautumaan ulos näistä inhoista kehistä. Esimerkiksi syöminen on minulle stressinhallintakeino ja toisaalta se aiheuttaa minulle lisää mielipahaa ja stressiä. Syömisellä, ei siis pelkästään ruoalla, on niin suuri merkitys minulle; se poistaa pahaa oloa, lievittää ahdistusta, se luo turvaa, se tuottaa nautintoa ja mielihyvää, se tuo iloa ja sisältöä elämään. Ja samalla se tuo ahdistusta, pelkoa, stressiä, syyllisyyttä!!
On vaikeaa myöntää olevansa voimaton ja heikko tämä asian edessä. On vaikeaa luopua syömishäiriöstäni koska minua pelottaa! Minulle sanotaan, että saan sen mistä luovun. Minä en tiedä mistä luovun ja mitä saan tilalle - se pelottaa! Nämä ajatukset ja tunteet pitävät minua kiinni tässä paskassa. Minä haluan nousta tästä suosta, minä haluan ettei ruoka, syöminen ja paino määrittele sitä mitä minä olen. Minä en halua enää että suoritusteni määrän ja laadun, määräävän sitä olenko hyvä vai huono ihminen. Minä haluan olla vain onnellinen ja tasapainoinen!!!!!!!
Nih!
Tuo on tuttua...hyppy tuntemattomaan pelotti...mutta paikallaan olo sattui vielä enemmän...eli loppujen lopuksi ei ollut vaikeaa kokeilla erilaista elämäntapaa <3
VastaaPoistaIhanaa viikko Sulle ja kaikille jotka lukee. :)
Miten Elin@ onnistuit siinä? Mikä auttoi sinua kohtaamaan pelkosi?
VastaaPoistaMoi!
VastaaPoistaHyvä kysymys. Mähän elin tuossa kivuliaassa tilassa siis vuosia, muistaakseni jo ihan pienenä, tyyliin 6- vuotiaana sain nautintoa ylimääräisistä suupaloista ja jo 11-12 vuotiaan aloitin ekat laihikseni. Kierrehän on hyvin nopeasti valmis niinkuin me tiedetään; on paha olo, syö jotain, vähänkin, liikaa; sitten tuntee herkästi että on tehnyt väärin ja syö lisää, tukahduttaakseen sen syyllisyydentunteen.
Mulle riitti sitten loppupelissä (v. 2005) ihan se, että se koko korttitaloni romahti kerralla kasaan, avioliittoni päättyi ja tosiaan se kipu alkoi olemaan sitä luokkaa että ei ollut kovin vaikeaa alkaa olemaan avoin muillekin ehdotuksille, vaikka niitä en tuntenutkaan. siis tää toipumisen maailmahan oli mulle ihan uusi, tuntematon alue ja oli siis ihan uskomatonta nähdä ja tuntea että miten ihanaa tässä maailmassa voi ollakaan!
Vertaistukiryhmässä oli niin ihana ilmapiiri ja tuttua tarinaa kaikilla (tietty) että oli helppo liittyä joukkoon mukaan ja aloittaa itsetutkiskelu, kohtuus ja kaikinpuolin uusi elämäntapa.
Mulla on muuten edelleen välillä syömiskohtauksia. Tuolla toisaalla kirjoittelin aikaisemmin että täydellistä kohtuutta en tuu varmaan koskaan saamaan. Mutta mulle riittää semmonen perustyytyväisyys ja se, että hyviä päiviä (mielenrauhan ja kohtuusyömisten osalta) on aina enemmän ja enemmän ja niitä huonoja päiviä aina vaan vähemmän. Joka tapauskessa, pyrin päivä kerrallaan- ajatteluun. Koska niinkuin on kirjoitettu, eilistä meillä ei enään ole, huomisesta emme tiedä-meillä on vaan tämä päivä.