Tämä on 30-vuotiaan opiskelijan tutkimusmatka minuuteen!
Kipupisteinä syömishäiriö (BED) ja massiivinen ylipaino -taistelutta en kuitenkaan antaudu!
Apua etsitään terapiasta, itsensä kehittämisestä ja vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta...

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Takana haasteellinen viikko

Kulunut viikko oli varsin mielenkiintoinen. Anoppikokelas oli meillä ensimmäistä kertaa yökylässä ja se aiheutti minulle aikamoisen ahdistuskohtauksen. Avoppini on aivan todella ihana ihminen, mutta toisaalta myös erittäin negatiivinen ihminen. Lisäksi hän päästelee tavan takaa todellisia sammakoita suustaan ja karsastaa kaikkea erilaisuutta kuten lihavia ja vammaisia... Heidän naapuripariskunta on saanut esim.lisänimen PULLUKAT! Minulle hän ei koskaan sanoa mitään elopainostani, mutta tiedän että muille varmasti kauhistelee miniäänsä. Noh, nyt sitten kerroin hänellekin että minulla on syömishäiriö, ei tosin tainut mennä jakeluun kun ei ole varmaan tietoa moisesta.

Eipä silti, omalla äidillänikin on todella paljon sulattelemista kun kerroin hänelle tästä. Olen puhunut hänelle nyt jo melkein vuoden verran syömishäiriöstäni ja vasta nyt hän on alkanut myöntämään että sellainen voi todella olla mahdollista. Tiedä sitten miksi äitilleni on niin vaikeaa myöntää, että minulla on syömishäiriö?! Johtuuko se tiedon puuteesta (vrt. tietää vain bulimian ja anoreksian - jotka ei päde minun kohdallani) vai mistä?? Muut mielenterveysongelmat (esim. masennus) ovat hyvinkin olemassa kun niiden kanssa hän on itsekin sen kanssa paininut! Ja perheessämme kuitenkin alkoholi-, työ-, tupakka- ja läheisriippuvuus on kuitenkin täysin tosiasioita. Miksi sitten syömisriippuvuus olisi siitä yhtään poikkeava. Toiset tarttuu pulloon ja toiset röökiaskiin - minullekin se olisi voinut olla pullo tai röökit! Luulin, että ruoka olisi paheista pienin, mutta enpä tienyt kuinka tästä kärsisini ja tästä riippuvuudestani eroon nyt taistelen!

Joka tapauksessa avopin vierailu meni ihan hyvin, eikä se aiheuttanut kovin pahoja ahmimiskohtauksia. Pieniä ylilyöntejä kylläkin! Lisäksi maistoimme vähähiilihydraattista Karppinen-leipää. Valitettavasti vatsani päätti olla pitämättä siitä ja aiheutti aikamoisen mekkalan. Eli vahvistaa vain aikaisemmin epäilemääni viljat ovat minulle pahasta. Lapseni minulla on todettu ristiallergia viljoihin ja siitepölyihin - vuoden olinkin gluteenittomalla ruokavaliolla kunnes viljat palautettiin ruokavalioon. Olisi vain pitänyt pitää ne poissa... Kaksi ensimmäistä viikkoa karppiruokailulla rauhoitti vatsaani todella mukavasti ja tämä viikko onkin sitten ollut täysin perseestä - sananmukaisesti ;)

Toinen ahdistus-ahmimisfiiliskohtaus tuli eilen. Näin siskoani pitkästä aikaa ja puitiin hänen kanssaan parisuhteet ja lapsuuden traumat kaikkinensa sekä kaikki mahdollinen kolmessa tunnissa. Se sai sitten minulle aikaan järkyn ahdistus-ärtymysolon. Olisin niiin halunut vetäistä ultimate-kännit ja käydä ostamassa kaikki kaupan herkuhyllyt tyhjäksi! Kiemurteleva levoton olo piti minua aika pitkään iltaan otteesaan. Onneksi tavallinen karppisyöminen, keskustelu ja halailu puoliskon kanssa, ruokapäiväkirjan kirjoittaminen ja tietoinen itsensä rauhoittaminen ja psyykkaaminen auttoivat minut sen olon yli. Tosin syötiin myös ylihyvää karppipitsaa kukkakaalipohjalla eli jotain herkkua kuitenkin :)

Tämän viikkon onnistumisia ovat olleet:
- kaksi selätettyä pahis-ahmimistarvetta
- onnistunut avopin vierailu
- 3 onnistunutta ruokailua ravintolassa (hyvin löytää karppiapetta)
- neljä viikkoa ilman alkoholia ja sipseittä!!!
- 400 gramman painonpudotus, hiilari- ja helleturvotuksista huolimatta!

Mitä onnistumisen kokemuksia teillä on ollut viime aikoina?? Hyvää alkavaa viikkoa, tämä nainen palaa takaisin koulunpenkille!

2 kommenttia:

  1. Moikka,

    mun kokemus on myös sama kuin sulla eli oikeasti suuron osa ihmisistä ei tiedä että lihavuuskin on syömishäiriö (useimmissa, ainakin mun omassa tapauskessa). Aina vaan puhutaan anoreksiasta ja bulimiasta, sairalloisesta laihuudesta jota kauhestellaan mutta voi ihminen olla normaalipainoinenkin, mun vertaistukiryhmässä esim on noin 80% kävijöistä normaalipainon sisällä. Sitten on pari hyvin kevyttä ja loput ylipainoisia. Tietty se on ikävä fiilis kun on kauan kerännyt rohkeutta, että pääsee niin pitkälle itsensä kanssa ja kertoo asiasta jollekin. Kaikkien reaktio ei kyllä ole ihan ollut sitä mitä itse odotti. En kyllä ihan mitä tahansa pelleilyä vakavan asian kustannuksella nykyään hyväksy. Tässä maailmassa on niin paljon mullekin uutta ja vierasta asiaa, mutta en silti kiellä asian olemassaoloa tai ala tiuskimaan jos joku niistä mulle kertoo. Tämä BED ei ole mikään keksitty ongelma, vaan ihan oikea ja todellinen sairaus, kun ihmiset sen vaan nyt koittaisivat hyväksyä...*huokaus* :)

    VastaaPoista
  2. En tiedä miksi äitilleni tää syömishäiriö on niin vaikea hyväksyä, kaikki muut kyllä taitaa ymmärtää että täytyyhän tässä jotain problematiikkaa olla että ihminen on tehnyt itsestään tällaisen tonnikeijun :( Tosin en usko, että isänikään mitään ymmärtää, mutta eipähän se kyllä yleensä muutenkaan mitään tajua tai puhu!

    Mut mitäs muista, minähän tässä olen elämäni pääosassa ja ohjaimissa!!

    VastaaPoista