Tämä on 30-vuotiaan opiskelijan tutkimusmatka minuuteen!
Kipupisteinä syömishäiriö (BED) ja massiivinen ylipaino -taistelutta en kuitenkaan antaudu!
Apua etsitään terapiasta, itsensä kehittämisestä ja vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta...

maanantai 3. lokakuuta 2011

Plussia, miinuksia - kiirettä &ahdistusta

Hojohojo,

aika menee niin nopeasti. Vuorokaudesta loppuvat tunnit. Kaksi viikkoa meni taas että hurahti. Olen repsuilut (yhden illan saldo 2 jättisuurta pullaa, 2 jättisuurta lihapiirakkaa + paljon sipsiä), viikonloppuna juonut pullon punkkua ja toisena viikonloppuna hävitettiin yksi mutakakku kahdestaan. Olen myös kuitenkin jatkanut koko ajan karppausta, nämä ovat siis olleet poikkeuksia totutusta. Tottumusta tästä on jo alkanut muodostua näin kahdessa kuukaudessa. Sanovat että uusien tapojen opettelu vaatii ainakin kuusi viikkoa eli nythän tässä ollaan jo plussan puolella. 

Plussan puolella ollaan joo oltu todella, edellinen viikko keräsi kuukautisten kera oikein megaturvotuksen ja nyt sitten viime viikolla niitä onkin yritetty häivyttää pois. Tällä hetkellä ollaan mittarinäkemään jo puoli kiloa miiinuksen puolella, mutta katsotaan mitä se on sitten viikonlopulla ns. virallisena punnituspäivänä!

Olen todella paljon joutunut työstämään itseäni paljon. Tuntuu kuin olisi tyhjän päällä kun olen pyrkinyt eroon ahmimisesta. Syöminen ja erityisesti hiilareiden ahmiminen on toiminut minulle niin pitkään stressin ja ahdistuksen hallintakeinoina että ilman sitä toimintaa olen varsin hukassa. Syöminen ei ole vain nautinto vaan se on ollut selviytymiskeino vaikeina aikoina. En ole vielä saanut kehitettyä mitää sen tilalle, joten minusta tuntuu että ahdistuksen ja stressin määrä on lisääntynyt huomattavasti. Toki myös koulutyöt ja oma suorittamiseen taipuvainen persoona tekee omat haasteensa. Luopuminen tästä riippuvuudesta tekee myös kipeää ja psyk.sairaanhoitajani sanoikin että kyseessä on ihan suruprosessi jonka joutuu käymään lävitse. Toivon että minulla on riittävästi henkisiä ja fyysisiä resursseja viedä tätä prosessia eteenpäin. Joskus tuntuu että ei ole ja toisena päivänä on helpompaa. Syöminen on kyllä yksinkertaistunut, liitän siihen vähemmän tunteita, mutta yhä kaipaan toisinaan hiilarihumalan tuomaa helpotusta. Vaikken enää sitä samaa tyydytystä siitä saakkaan, sen totesin kun viimeksi sipsejä ahmin. Surullista ja edistyksellistä - yhtäaikaa!

Onko teitä muita jotka painivat tämän asian parissa. Mitä te olette keksineet syömisen tilalla? Mikä helpottaa teidän oloa kun oikein ahdistaa ja harmittaa ja väsyttää jne??

2 kommenttia:

  1. Heippa <3

    Ihanaa kun puhut näistä asioista, saa aina ajattelemisen aihetta. :)

    Mun oma historia on semmoinen että ahmin ihan *järkyttävään* tyhjyyden tunteeseen. Enkä siis tiennyt tästä varsinaisesta ongelmastani ennenkuin päädyin toipumisen piiriin eli vertaistukiryhmään. Mutta kun aloin työstämään sitä terapiaohjelmaa/ehdotusta elää eli 12 askeleen ohjelmaa, se tyhjä olo lähti minusta, sitä mukaan kun pääsin sisään ideaan, aika alkuvaiheessa jopa. En osaa siksi sanoa mitä tuli tilalle, ennemminkin sanoisin että se pakonomainen tyhjän tunteen "täyttäminen" ylimääräisellä ruoalla vain loppui, koska ei ollut enään kipua mitä tukahduttaa, tyhjyyttä mitä täyttää, huonoa omatuntoa mitä häivyttää.

    Syömisen tilalle tulee niin paljon kaikkea, ja vaikka ei olisikaan mitään "ohjelmaa" joka hetkelle on vaan niin ihanaa nauttia siitä olosta kun ei ole enään ruoan orja eikä minkään muunkaan.

    VastaaPoista
  2. Itse olen lukenut (en muista mistä), että uusien tapojen sisäistämiseen menee vuosi, mikä on sinänsä lohdullista. Eli jos vuoden ajan jaksaa aina repsujen jälkeen palata ruotuun (itseään soimaamatta), niin silloin pitäisi olla jo vahvoilla.

    -anne

    VastaaPoista