Tämä on 30-vuotiaan opiskelijan tutkimusmatka minuuteen!
Kipupisteinä syömishäiriö (BED) ja massiivinen ylipaino -taistelutta en kuitenkaan antaudu!
Apua etsitään terapiasta, itsensä kehittämisestä ja vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta...

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Hiljaiseloa, ahdistusta ja painon junnausta

Siinä se otsikossa suurinpiirtein olikin oma elämäntilanteeni. Paitsi että hiljaiselo ei tarkoita hiljaiseloa muuta kuin painorintamalla ja karppauksessa. Olen seilannut painoni kannsa ja syömisten (luen hiilariahmimisten ja karppaamisen) välillä tämän viimeisen kuukauden varsin tehokkaaasti. Olen käynyt välillä niin syvissä vesissä, että oikein hirvittää. Hulluuden rajamailta sitten taas pinnistelen takaisin elävien kirjoihin ja takaisin koulunpenkille. Pyörtymisiä, ahdistuksia, vitustusta, ahmintaa - ja paastoa, itkua, itseinhoa, sinnittelyä, parisuhdekriiseilyä, vanhenemista, opiskelustressiä, itsetutkiskelua, masennusta, lisää itkua... Siinä sitä ollaan! Silti mielessä sinnittelen, en ole vielä valmis luopumaan - en edes karppauksesta, vaikka se on taas viikon ollutkin kaukana syömisistäni! En halua olla epäonnistuja loppuelämääni, tässä on nyt nimittäin se piste jossa olen useimmiten heittänyt lusikan nurkkaan ja lakannut yrittämästä! Ja painoasioissa se tietää pikaista paluuta vanhoihin tapoihin ja vanhoihin mittoihin. Sitä en halua - EN!

"Rukoilen" voimia itselleni! Ja voimaa puolisolleni kestää minua ja meitä! Paritapaaminen (psyk.sairaanhoita+perheterapeutti) nosti ihan uusia asioita pohdintaan meidän suhteessa - lähinnä siinä miten me kummatkin oikeasti voimme. Minulle perheterapeutti/psykologi arveli että minulla on hoitamaton masennus. No daaa, kyllä todellakin, vaikka en sitä oikeasti haluaisikaan myöntää! Ja myös puolisoni taitaa oireilla psyykkisesti - paljon olisi hänelläkin keskusteltavaa, ihan ammattilaisen kanssa! Kannustan häntä siihen, en tiedä onko vielä valmis...

Fysioterapeutin kanssakin on edistytty, olen tajunnut kuinka paljon minussa on padottuja tunteita. Olen ylitsevuotava malja ja hänen kosketuksensa sai sen läikkymään eli itku nousi kun ft piirsi minun ääriviivoja - se oli hämmentävä harjoitus. Itku nousi yllättäen ja jostain todella syvältä, kokemuksena se oli myös hyvä, mutta myös pelottava! Ja en minä edes kosketuksen kaipuusta kärsi, mutta vieraan kosketus sai aikaan tuon ihmeellisen reaktion. Sitä työskentelyä jatkamme jatkossakin... Olen myös tajunnut, kuinka armoton olen itselleni ja kuinka minä todella vihaan itseäni ja ulkomuotoani. Opin paikka, kuinka oppia rakastamaan itseään ja olemaan armollinen itselleen??!!

Hyviä vinkkejä otetaan vastaan! Kuinka te olette tulleet sinuiksi itsenne kanssa? Kuinka te opitte rakastamaan itseänne? Ja vielä, kuinka te onnistuitta palata takaisin ruotuun??